teksti: Ulla Aikio-Puoskari
[in English]
Michael Krauss julkaisi vuonna 1992 varoituksen, joka huomattiin kaikkialla maailmassa. Kraussin sanoma oli, että seuraavan vuosisadan aikana 90 % ihmiskunnan vielä puhumista kielistä tulee katoamaan, ellei niiden eloonjäämiseksi saada aikaan ratkaisevaa suunnanmuutosta. Valtaosa maailman uhanalaisista kielistä on alkuperäiskansojen kieliä. Kielten uhanalaistumisella tarkoitetaan sitä, että niiden siirtyminen uusille sukupolville on vaarantunut ja monissa tapauksissa jopa katkennut kokonaan. Kaikki saamen kielet ovat Unescon luokituksen mukaan uhanalaisia kieliä, Suomessa puhutut inarin- ja koltansaame vakavasti uhanalaisia.
Kieliyhteisöjen aktiivisuus yllätti tutkijat
Alkuperäiskansojen ja vähemmistöjen kieliyhteisöjen aktiivisuus omien kieltensä suojelussa, elvyttämisessä ja työssä kielioikeuksien kehittämiseksi on ollut valtavaa ja tullut monille tutkijoille suurena yllätyksenä. Saamelaisyhteisössä pohjoissaamen kielityö käynnistyi jo 1960- ja 70-luvuilla. Monien muiden saamen kielten tietoinen elvyttäminen ja kielen suojelu käynnistyi 1980- ja 90-luvuilta alkaen. Tehokkain uhanalaisen kielen elvyttämisen menetelmä lienee Aotearoan maoreilta adoptoitu ja saamelaisyhteisöön sovitettu kielipesämenetelmä, jonka tuloksena uusia äidinkielenomaisen saamen kielen taidon omaavia lapsia on kasvanut jo paljon ja inarinsaame, joka oli jo ehtinyt muuttua lähes yksinomaan vain vanhusten kieleksi, on nyt koko peruskoulun läpi jatkuva opetuskieli! Saamelaisyhteisö on kehittänyt kymmenittäin erilaisia kielen uusille sukupolville siirtymistä varmistavia menetelmiä, joista kuvauksia löytyy mm. vuonna 2016 julkaisemastani raportista.
Akateeminen vastareaktio yllätti kieliyhteisöt
Alkuperäiskansojen ja vähemmistöjen kielten aseman kehittäminen on synnyttänyt myös akateemisen vastareaktionsa, joka on minusta yllättävää ja outoakin. Kiivaimmin kielellisten oikeuksien kehittämistä kyseenalaistavat tutkijat pitävät näiden kielten aseman parantamista ja revitalisaatiota pyrkimyksinä suojella jotakin, joka kuuluu jo auttamatta menneeseen maailmaan. Miksi vastustaa väistämätöntä ja luonnollista kielellistä modernisaatiota? Miksi rajoittaa vähemmistöihin kuuluvien ihmisten elämää ja liikkuvuutta pysyttäytymällä rajallisia käyttömahdollisuuksia tarjoavassa kielessä? Eikö olisi parasta, että kaikki puhuisimme yhtä kieltä, maidemme pääkieltä tai englantia? Miksi liittää kieli yhteen etnisen identiteetin kanssa? Eivätkö kielet ole vain kommunikaation välineitä ja paikallisia sopimuksia, joiden purkaminen ei merkitse kovin syvällistä muutosta ihmisten elämässä? Jotkut teoreetikot pitävät edelleen vähemmistöjen kielellisten oikeuksien turvaamista myös kansallisvaltion yhtenäisyyttä heikentävänä ja eriarvoisuutta synnyttävänä tekijänä.
Merkitseekö vähemmistökielen aseman parantaminen tosiaankin kehityksen vastustamista ja alkuperäiskielen säilyttäminen pyrkimystä pitäytyä tiukasti menneessä ajassa, köyhyydessä ja esimodernissa elämäntavassa kuten vielä 1950–luvulla laajasti uskottiin?
Saamelaisyhteisön näkökulmasta kaikkein oudoimmalta tuntuu se kielioikeuksien kehittämistä vastustava näkemys, jonka mukaan vähemmistön alkuperäiskielen säilyttäminen ja sen valitseminen mm. lasten opetuskieleksi, merkitsee vastuutonta vanhemmuutta. Vähemmistökielensä säilyttävistä tulee tämän mukaan lähinnä onnellisia orjia, jotka takaavat kyllä kielellisen ja kulttuurisen jatkuvuuden, mutta ovat tuomittuja taloudellisesti ja sosiaalisesti muita ryhmiä alhaisempaan asemaan. Vähemmistökielen ajatellaan säilyvän ainoastaan eristyneessä tilassa, muun maailman ulkopuolella ja parhaiten tilanteessa, jossa ko. kieltä puhuva väestö pysyy luku- ja kirjoitustaidottomana. Tämä kritiikki kärjistyy väitteeseen, jonka mukaan vähemmistökielten säilyttäminen estää kielellisen modernisaation sekä kieltä puhuvien sosiaalisen ja työperäisen liikkuvuuden. Vähemmistökielellä ajatellaan olevan ainoastaan tunteenomaista arvoa tai identiteettiä tukevia merkityksiä. Enemmistökielellä ajatellaan olevan ennen muuta välineellistä arvoa, joka mahdollistaa sekä taloudellisen nousun, sosiaalisen liikkuvuuden että modernin elämän. Oleellista tässä kritiikissä on vähemmistön ja enemmistön kielten asettaminen molemmin puolin toisensa pois sulkeviksi. Vähemmistökielen säilyttämisen ajatellaan joka tapauksessa, myös kaksikielisessä tilanteessa, merkitsevän enemmistökielisen kieliyhteisön ja sen suomien etujen ulkopuolelle jäämistä.
Saamen kielten elvyttäminen tervehdyttää koko yhteisöä
Saamelaisyhteisön kokemukset oman kielen merkityksestä ovat täysin vastakkaiset edellä kuvatulle. Kieleen liittyvien oikeuksien kehittäminen on antanut saamelaisyhteisölle mahdollisuuksia modernisoitua omalla kielellään eikä se ollenkaan ole tarkoittanut eristäytymistä yksikielisyyteen. Kielellisten oikeuksien kehittäminen on merkinnyt laajentuneita mahdollisuuksia alkuperäiskielen käyttämiselle, kehittämiselle, menetetyn kielen takaisin oppimiselle ja sen siirtämiselle uusille sukupolville. Kaksi- ja monikielisyyden ylläpitäminen on siten merkinnyt myös laajentuneita työmarkkinoita ja liikkumismahdollisuuksia kotivaltiossa ja jopa valtioiden rajojen yli. Moderni saamelaisyhteisö on luonut uusia työpaikkoja mm. julkiseen ja saamelaishallintoon, saamenkieliseen mediaan, julkisiin palveluihin, koulutukseen ja monille muille elämänaloille. Saamen kielen taidosta on tullut merkittävä työllistymistä edesauttava ansio. Saamen kielen käyttömahdollisuuksien lisääminen on siten merkinnyt kielen instrumentaalisen arvon kasvamista, samalla kun nähtävissä on myös kielen suuri merkitys koko yhteisön ja sen jäsenten identiteetille ja yhteenkuuluvuudelle. On syntynyt myös tutkijajoukko, joka kieltäytyy nykyisin pelkästään raportoimasta kielissä ja kieliyhteisöissä tapahtuvista muutoksista. Suuri joukko tutkijoita toimii läheisessä yhteistyössä kieliyhteisöjen kanssa, tukien ja avustaen niitä niiden kielityössä.
Saamen kielten elvyttämisestä on tullut saamen kielityön näkyvin tavoite viime vuosikymmeninä. Kielten elvyttäminen tervehdyttää koko yhteisöä ja purkaa sukupolvelta toiselle siirtyneitä traumoja, avaa ovia omaan historiaan, omaan itseen ja saamelaisiin naapurimaissa. Omalta kohdaltani tiedän, että kielen takaisin oppiminen antaa samanlaisen tervehtymisen ja kokonaiseksi tulemisen tunteen kuin vakavasta sairaudesta parantuminen. Uhanalaisuudestaan huolimatta saamen kielet ovat edelleen myös ensiksi opittuja äidinkieliä, mikä on arvokasta ja historiaa ajatellen ihmeellistä!
Hyvää saamelaisten kansallispäivää! Aktiivista alkuperäiskansojen kielten vuotta 2019!
Gáppe Piera Jovnna Ulla/ Ulla Aikio-Puoskari työskentelee Suomen Saamelaiskäräjien koulutussihteerinä ja johtaa sen koulutus- ja oppimateriaalitoimistoa. Hän on myös koulutuspolitiikan tutkija ja julkaissut vertailevia raportteja ja artikkeleita saamelaisopetuksesta Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Vuonna 2016 suomeksi ja kolmella saamen kielellä julkaistu raportti saamen kielten elvyttämisen parhaista käytännöistä ja kansallisen kielipolitiikan linjauksista Pohjoismaissa on ladattavissa Saamelaiskäräjien dokumenttipankista. Aikio-Puoskari on saamelaistietoa opetukseen tarjoavan www.oktavuohta.com -sivuston vastaava toimittaja.
Multilingual Month 
One thought on “Eikö olisi parasta, että kaikki puhuisimme yhtä ja samaa kieltä?”